Kuoleman ääni

 
Äänitekniikan kurssilla opettaja pyysi meitä miettimään mieleenpainuneen äänen. Kokemus piti kertoa koko luokalle. Ensin en keksinyt kovin mielikuvituksekasta jaettavaa. Muisto, jonka jaoin, oli tylsä. Meille tuli ilmalämpöpumppu monta vuotta sitten. Alkupäivät luulin, että on alkanut satamaan useammin. Pumpun ääni muistutti erehdyttävästi sateen ropinaa.
Opettaja kyseli terapiaistunnon tyyliin kaikilta tarinan ja äänen. Kun olin oman tarinani kertonut, tuli mieleen eräs toinen muisto äänestä. Se oli paljon karmeampi muisto, jota en välttämättä hirveästi tahtoisi miettiä.

Yöllä liikenteessä on hurjasti rekkoja. Kuskit tietenkin olettavat, ettei keskellä yötä ole ketään väistettävää. Minä olin pikkujoulukuskina äidilleni. Viimeiset liikennevalot ennen matkaa kotiin. Äiti etsii CD-valikoimasta sopivaa matkamusiikkia. Valot vaihtuvat punaisiksi. Pysähdyn ja odotan. ....Samantien vihreiksi. Nostan kytkintä ja auto nytkähtää liikkeelle.
Mitä seuraavaksi näen. Vasemmalla puolella on rekan ajovalot. Ehdin sekunninmiljoonasosan aikana tajuta, ettei tästä voi hengissä selvitä. Siinä hetkessä mietin, nytkö kuolema tulee. Miltähän se mahtaa tuntua? Kaiken tämän ajatelin sekunninmiljoonasosassa. Seuraavaksi kuului valtava RÄKS ja rekan voima tuntui. Auto käännähti. Se valtaisa räks ja nykäys...Ajattelin, tältä tuntuu kuolla. Näkökenttä selkeytyy. Puristan rattia edelleen. Olen aivan varma, tämän täytyy olla kuolemanjälkeistä elämää.

Kuolemanjälkeistä elämää ei tullut. Selvisin täpärästi. Rekkakuski täräytti päin punaisia. Pelottaa ajatella, puolimetriä eteenpäin, hitusen reippaampi liikkeelle lähtö ja olisin haudassa. Kyselin ensihoitajalta, olenko elossa. Seuraava huoli oli, toimivatko jalkani vielä. Selvisin kumma kyllä, pelkällä aivotärähdyksellä.
Suurissa onnettomuuksissa ja elämänmullistuksissa ihmisillä on tapana turvautua korkeampaan voimaan. Sanotaan, että näin oli tarkoitus tapahtua. Olisin vielä ennen rekan törmäystä sanonut piut paut korkeamman voiman johdatukseen. Nyt olen varma, että omalla suojelusenkelilläni on kova vuosi takana. Monesta paikasta se on minut pelastanut. Mitäpä jos olikin tarkoitettu, että ajan rekan eteen, jotta herään horroksesta ja tajuan tehdä elämälläni jotain järkevää.

Ennen onnettomuutta minulla oli kummallinen olo. Tuntui, ettei elämä etene ja junnaan paikallani. En uskaltanut heittäytyä. Ajattelin, että teen kaiken mitä haluan sitten joskus. Rekan ajovaloissa tajusin, ettei mitenkään voi tietää, milloin on aika lähteä. Pelkäsin tarttua asioihin, mutta kolari ja aivotärähdys saivat kai mömmöt oikeille paikoilleen. Olin koko onnettomuuden jälkeisen viikon eloonjäämishuumassa. Siihen asti suuret murheet tuntuivat aivan pikkuasioilta, joilla ei kovin suurta merkitystä ole. Yksi niistä oli lähestyvä joulu. Keväällä moni asia loksahti kohdalleen. Keksin mihin kouluun hakea ja muutin pois kotoa.

Se valtava rysähdys ja lasin helähdys oli minulle kuoleman ääni. Tiesin, että liikenteessä on vaaroja, mutta eiväthän ne omalle kohdalle satu. Nuorena ollaan kuolemattomia. Lehden kuolinilmoitukset ovat täynnä niitä 20-luvulla syntyneitä, jotka ovat ehtineet elää ja nähdä. Tapahtuma kummittelee mielessäni edelleen, vaikka siitä on jo vuosi aikaa. 17.12.2011 oli melkein kohtalonpäivä. Löin pääni sivuikkunaan. Kasvoni olivat viikon ajan todella turvoksissa. Aamulla jännitti näkeekö vasemmalla silmällä eteensä edes jossain vaiheessa päivää. Sain myös maistaa miltä tuntuu, kun kasvoissa on kosmeettinen haitta ja ihmiset tuijottavat. Eräs yläastelainen poika tuumasi: "Joku on ottanut vähän turpaan". Kai minä tavallaan otin. Vastustaja oli ylivoimainen.

Auton rattiin hyppäsin viikon jälkeen tapauksesta. Menin linja-autoasemalle ystävääni vastaan. Pysäköin ja eiköhän vasemmalla puolella ollut linja-auton ajovalot. Sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kai taas!? Linkku liukui vain nätisti ohi. Edelleen kammoksun rekkoja. Tuskan hiki valuu joka kerta, kun kyseinen ajoneuvo hiillostaa takapuskurissa kiinni.

Viime jouluna ei joulusta hirveästi ehditty nauttia. Mielessä pyörivät vakuutussotkut. Uusi auto oli hankittava todella pian, koska vakuutusyhtiö ei loputtomiin meille vuokra-autoa rahoittanut. Olin vähän huolissani, mahtaako kallossani olla reikä. Pieni kuoppa siinä oli, mutta nyt otsa tuntuu lähes normaalilta.
Onneksi se kaikki on ohi ja elämä jatkuu. Ei kovin täydellisenä, mutta kuitenkin. Puhki kulutetut kliseet kuulostavat kovin järkeviltä. Iloitsen elämän pienistä asioista. Ei kovin huonosti mene, kun on kaksi jalkaa, henki kulkee ja on muutama hyvä ystäväkin.

~O