Vuosi pakettiin

Joulu oli ja kohta se on jo mennyt. Meillä oli vaihteeksi oikeastaan aika mukava joulu perheen kesken. Käytiin jopa yhdessä ulkona. Sitä tapahtuu vain jouluna. Selailin syksyn postauksia ja ajattelin tehdä jonkinlaisen yhteenvedon kuluneesta vuoden puoliskasta.
Syksy yhdellä sanalla on sopeutuminen. Tilanteet ovat hetkessa vaihtuneet aivan mukkelismakkelis ja siinä taas olet ja vain sopeudut kun et muutakaan voi.

Koulu
Ammattikorkeakoulu oli pieni shokki. Miksi täällä ryypätään näin paljon? Mitä järkeä on ryypätä keskellä viikkoa? Se kuuluu asiaan, vaikka hyvin tietää, että seuraavana aamuna on mentävä kouluun, vaikka olisi kuinka huono olo. Edelleen muistan ensimmäisenä päivänä opettajan sanat: "On täysin normaalia, että vuodessa on yksi tai kaksi päivää, jolloin ollaan koulusta pois, vaikka ei olisi yhtään kipeä. Torstai aamuna voidaan aloittaa myöhemmin. Yleensä luokassa haisee sen verran pahalle, että tarvitsee pyykkipojan"
Silloin en uskonut sanoja, mutta nyt allekirjoitan täysin. Tuli muutamat keskiviikkokännit kokeiltua ja todettua, että ehkei aivan joka toinen päivä sokkaa irti.
Koulu itsessään ei ole vielä hirveästi kiinnostanut. Elokuvanteko on kamalan hidasta, työlästä ja aikaa vievää. Mieluummin olen katsoja, joka nauttii hyvästä pätkästä, eikä analysoi äänimaailman kolahduksia, kuvakulmia ja kameran vispausta. Toivon todella, etteivät journalistiset opinnot tuota pettymystä. Käytännönläheinen opiskelu on sekä hämmentänyt että miellyttänyt. Teoriassa voi osata vaikka kuinka paljon, mutta käytännössä taidot vasta oikeasti näytetään.

Kaverit
Alussa kavereiden suhteen oli aika hakuammuntaa. Läheisimmäksi ystäväksi uudessa paikassa on tullut asuinkaveri seinän takaa. Huomaamatta aloin kutsua opiskelijaboxia kodiksi. Äitini tuumasi, että olemme kämpiksen kanssa vähän kuin pariskunta. Toisinaan tehdään yhdessä ruokaa. Leivottiin jouluksi jopa pipareita ja torttuja. Ihanasta kämppiksestä johtuen minusta on tullut kotikissa. Ihmiset, jotka olivat kavereita alussa, ovat jättäytyneet hieman taka-alalle. Keväällä vietän enemmän aikaa kodin ulkopuolisten kavereiden kanssa.

Vastakkainen sukupuoli
Pikkuhiljaa eroahdistus on alkanut helpottaa, mutta joskus harvoin saattaa tulla heikko hetki, kun haluaisi kaiken vanhan takaisin. Kaksi vuotta parisuhteessa ja yhtäkkiä sinkku. Olen joutunut muodostaa uuden suhtautumistavan miehiin. Ennen oli kivaa saada huomiota baarissa, mutta lähempi tuttavuus ei tietenkään tullut kuuloonkaan. Edelleen vanhat mielikuvat tulevat baarissakin esille. Piikit nousevat pystyyn, jos joku yrittääkään tanssilattialla ottaa katsekontaktia. Ei minulla varsinaisesti ole haku päällä. En tiedä mihin elämä minut heittää. Jos haluan lähteä töihin vaikka etelä-Suomeen, ei minun tarvitse kysyä kenenkään mielipidettä asiaan. Olen vasta 19. Olen ottanut vanhan asenteen takaisin. Elämän rakkaus tulee, jos on tullakseen silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tietenkin joskus kaipaan harvoina hiljaisina koti-iltoina lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Ehkä lähipiiristä on löytynyt muutama kiinnostava ihminen, mutta vielä en ole aivan valmis uuteen vakavaan suhteeseen.

Kotikaupunki/Uusi kaupunki
Kotikuviot ovat jääneet vähän taka-alalle. Huomasin nopeasti, että on kamalan vaikeaa elää kahdessa kaupungissa yhtäaikaa. Tuntui pahalta sanoa vanhoille kavereille, etten taaskaan tule kotiin viikonlopuksi. Välimatka on vain sata kilometriä, mutta en jaksa joka viikonloppu sitä kulkea. Viihdyn opiskelukaupungissa hyvin, mutta se ei tarkoita, että olen unohtanut ihmiset täällä. Kuntosali on tuonut väriä elämään. Lihaskimppujen bongailun lisäksi olen kohottanut omaa kuntoa. Palkitsevaa huomata, kun jaksaa tehdä enemmän toistoja raskaammalla painolla. Puntarissa kuntosali ei ole näkynyt, mutta itselläni on terveempi olo ja vartalo on kiinteytynyt. Olen taas alkanut toivoa, että joku kaunis päivä oman vatsan ulkonäkö alkaa miellyttää. Keväällä jatkan samaan malliin.

Kevät on minulle mieluisampi ajanjakso. Aurinko valaisee ja asiat tuntuvat helpommilta. Loppu syksystä jouduin ramppaamaan aika paljon kotihoodseilla. Suunnittelin joulun jälkeen viettää muutaman viikon opiskelijaboxissa. Keväällä tulevat lätkän MM-kisat. Suunniteltiin jo kämppiksen kanssa Katsomon lätkäpaketin hankkimista. Ajattelin tammikuussa muistaa kavereita, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Voisi paistaa lättyjä ja lätistä monen kuukauden juorut. Kaikkea kivaa siis tiedossa. Kevät tule jo!

~O

Kuoleman ääni

 
Äänitekniikan kurssilla opettaja pyysi meitä miettimään mieleenpainuneen äänen. Kokemus piti kertoa koko luokalle. Ensin en keksinyt kovin mielikuvituksekasta jaettavaa. Muisto, jonka jaoin, oli tylsä. Meille tuli ilmalämpöpumppu monta vuotta sitten. Alkupäivät luulin, että on alkanut satamaan useammin. Pumpun ääni muistutti erehdyttävästi sateen ropinaa.
Opettaja kyseli terapiaistunnon tyyliin kaikilta tarinan ja äänen. Kun olin oman tarinani kertonut, tuli mieleen eräs toinen muisto äänestä. Se oli paljon karmeampi muisto, jota en välttämättä hirveästi tahtoisi miettiä.

Yöllä liikenteessä on hurjasti rekkoja. Kuskit tietenkin olettavat, ettei keskellä yötä ole ketään väistettävää. Minä olin pikkujoulukuskina äidilleni. Viimeiset liikennevalot ennen matkaa kotiin. Äiti etsii CD-valikoimasta sopivaa matkamusiikkia. Valot vaihtuvat punaisiksi. Pysähdyn ja odotan. ....Samantien vihreiksi. Nostan kytkintä ja auto nytkähtää liikkeelle.
Mitä seuraavaksi näen. Vasemmalla puolella on rekan ajovalot. Ehdin sekunninmiljoonasosan aikana tajuta, ettei tästä voi hengissä selvitä. Siinä hetkessä mietin, nytkö kuolema tulee. Miltähän se mahtaa tuntua? Kaiken tämän ajatelin sekunninmiljoonasosassa. Seuraavaksi kuului valtava RÄKS ja rekan voima tuntui. Auto käännähti. Se valtaisa räks ja nykäys...Ajattelin, tältä tuntuu kuolla. Näkökenttä selkeytyy. Puristan rattia edelleen. Olen aivan varma, tämän täytyy olla kuolemanjälkeistä elämää.

Kuolemanjälkeistä elämää ei tullut. Selvisin täpärästi. Rekkakuski täräytti päin punaisia. Pelottaa ajatella, puolimetriä eteenpäin, hitusen reippaampi liikkeelle lähtö ja olisin haudassa. Kyselin ensihoitajalta, olenko elossa. Seuraava huoli oli, toimivatko jalkani vielä. Selvisin kumma kyllä, pelkällä aivotärähdyksellä.
Suurissa onnettomuuksissa ja elämänmullistuksissa ihmisillä on tapana turvautua korkeampaan voimaan. Sanotaan, että näin oli tarkoitus tapahtua. Olisin vielä ennen rekan törmäystä sanonut piut paut korkeamman voiman johdatukseen. Nyt olen varma, että omalla suojelusenkelilläni on kova vuosi takana. Monesta paikasta se on minut pelastanut. Mitäpä jos olikin tarkoitettu, että ajan rekan eteen, jotta herään horroksesta ja tajuan tehdä elämälläni jotain järkevää.

Ennen onnettomuutta minulla oli kummallinen olo. Tuntui, ettei elämä etene ja junnaan paikallani. En uskaltanut heittäytyä. Ajattelin, että teen kaiken mitä haluan sitten joskus. Rekan ajovaloissa tajusin, ettei mitenkään voi tietää, milloin on aika lähteä. Pelkäsin tarttua asioihin, mutta kolari ja aivotärähdys saivat kai mömmöt oikeille paikoilleen. Olin koko onnettomuuden jälkeisen viikon eloonjäämishuumassa. Siihen asti suuret murheet tuntuivat aivan pikkuasioilta, joilla ei kovin suurta merkitystä ole. Yksi niistä oli lähestyvä joulu. Keväällä moni asia loksahti kohdalleen. Keksin mihin kouluun hakea ja muutin pois kotoa.

Se valtava rysähdys ja lasin helähdys oli minulle kuoleman ääni. Tiesin, että liikenteessä on vaaroja, mutta eiväthän ne omalle kohdalle satu. Nuorena ollaan kuolemattomia. Lehden kuolinilmoitukset ovat täynnä niitä 20-luvulla syntyneitä, jotka ovat ehtineet elää ja nähdä. Tapahtuma kummittelee mielessäni edelleen, vaikka siitä on jo vuosi aikaa. 17.12.2011 oli melkein kohtalonpäivä. Löin pääni sivuikkunaan. Kasvoni olivat viikon ajan todella turvoksissa. Aamulla jännitti näkeekö vasemmalla silmällä eteensä edes jossain vaiheessa päivää. Sain myös maistaa miltä tuntuu, kun kasvoissa on kosmeettinen haitta ja ihmiset tuijottavat. Eräs yläastelainen poika tuumasi: "Joku on ottanut vähän turpaan". Kai minä tavallaan otin. Vastustaja oli ylivoimainen.

Auton rattiin hyppäsin viikon jälkeen tapauksesta. Menin linja-autoasemalle ystävääni vastaan. Pysäköin ja eiköhän vasemmalla puolella ollut linja-auton ajovalot. Sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kai taas!? Linkku liukui vain nätisti ohi. Edelleen kammoksun rekkoja. Tuskan hiki valuu joka kerta, kun kyseinen ajoneuvo hiillostaa takapuskurissa kiinni.

Viime jouluna ei joulusta hirveästi ehditty nauttia. Mielessä pyörivät vakuutussotkut. Uusi auto oli hankittava todella pian, koska vakuutusyhtiö ei loputtomiin meille vuokra-autoa rahoittanut. Olin vähän huolissani, mahtaako kallossani olla reikä. Pieni kuoppa siinä oli, mutta nyt otsa tuntuu lähes normaalilta.
Onneksi se kaikki on ohi ja elämä jatkuu. Ei kovin täydellisenä, mutta kuitenkin. Puhki kulutetut kliseet kuulostavat kovin järkeviltä. Iloitsen elämän pienistä asioista. Ei kovin huonosti mene, kun on kaksi jalkaa, henki kulkee ja on muutama hyvä ystäväkin.

~O

Se on loppu nyt!

Kun yksi tavoite on saavutettu, alkaa seuraavan tavoittelu. Nyt ei tarvi enää stressata, eikä miettiä. Olo on kumman kevyt ja samalla helpottunut. Se on nyt ohi! Tunne, kun painoi ylioppilaslakin päähän ja tajusi, ettei kukaan ota sitä pois, se tunne oli ja on edelleen uskomattoman hieno. Juhlat olivat ihanat. Jokainen vieras oli tervetullut. Hurjaa ajatella, että sukulaisetkin tulivat sadan kilometrin päästä aivan vain minun takiani. Olin yllättynyt että kavereitakin tuli käymään, vaikka olen ollut poissa kuvioista melkoisen kauan. Osaan nyt pitää puheenkin. Suuri kiitos lätinän sisällöstä kuuluu kämppikselle. Ilman häntä en olisi saanut mitään fiksua sanottavaa. Lukio on lusittu, lopullisesti!

Päivä oli ikimuistoinen, vaikka yöelämä ei minulle enää auennut. Skumppa ja juhlasyötävät aiheuttivat hirmuisen heikotuksen. Sukulaistädit valmistautuivat viihteelle samaan aikaan kun päivänsankari tyhjensi vatsan sisältöä vessassa. Sen jälkeen oli jo paljon helpompi olla.

Anna mun etsiä ja olla epävarma

Anna mun nähdä maailmaa.

Anna mun tieltä joskus harhaan horjahdella,

Anna mun löytää takaisin.

~Pekka Ruuska, Nuoren seurakunnan veisukirja 2011

Nuoruuteen kuuluu haahuilu. Välillä on oltava täysin hukassa ja lyötävä päätä lujaa seinään, että suunta ja elämäntarkoitus alkavat hahmottua. Tärkeintä on, että on ihmisiä ympärillä, joiden kanssa olla hukassa.

 ~O

Routa maa

Kesää ei jatku ikuisesti. Aina ei voi olla hauskaa. Eikä asiat mene aina niinkuin haluaa. Suuri pettymys valtasimielen samalla kun puiden lehdet kellastuivat ja lentelivät maahan. Pian maassa oli vain keltaisen kirjava muisto kesän vihreydestä. Syksy pimensi illat. Epätoivoisesti etsin Aurinkoa, mutta se oli minut lopullisesti hylännyt. Olen taas yksin. Ympyrä sulkeutui ja palaan takaisin lähtöpisteeseen. Aloitan taas alusta. Hieman viisaampana, sydän jäässä. Ympärillä ikirouta, ettei kukaan minua helposti löydä, eikä itselleen voi ottaa. Koittaa yö, mutta muistan, että pimein hetki on juuri ennen aamunkoittoa.

Ei kerro mulle tämä kylmä maa, miks sitä ainoaa ei saa
Ei kerro mulle edes kylmä kuu, miks kaikki epäonnistuu

 

Tuntureilla kylmä tuuli
Yksinäinen hölmö luuli.
Että viimein löysi jonkun
Jonka kanssa vois.
Johonkin pois
Sinne missä muita ei ois
Kauas pois
Vie mut täältä johonkin pois

~O

Älä itke mennyttä kesää!

Lumen ja pakkasen keskellä voi hetkeksi palata kesän lämpöön. Mennyt kesä oli elämäni paras. Radiossa ja puhelimessani soi usein Elokuun Saatilla. Oli ihanaa asua kaupungissa. Tulla ja mennä juuri kuin sattuu huvittamaan. Ehkä silloin jo aavistin, että se aika on ainutlaatuista. Silloin kanssani oli vielä se tärkein ihminen, joka nyt ei enää ole lämmittämässä minua kylmällä pakkasella, kun oma turkki ei suojaa.

Sade ropisee puun lehdille. Nenän pääni on aivan kylmä ja kostea. Jatkan eteen päin. Metsäpolku johtaa rantaan. Kenkäni vetävät vettä. Sukat ovat pian kylmät ja märät. Se ei haittaa. Sade, märkä maa, metsä tuoksuu hyvältä. Raikkaalta. Silloin kun oli heikko hetki, silloin kun tuli yksinäinen olo, pakenin sateeseen. Yksinäisyys tuntui kaatuvan päälle. Sade puhdisti, vieritti ahdistuksen pois.

Monet kerrat pyöräilin yöllä kotiin. Maisema näytti yöllä erilaiselta. Oli hiljaista, ei kuulunut autoja, vain luonnon omat äänet. Kotona ei kukaan minua koskaan odottanut, vain äitejä pyörryttävä sotku, mutta sinne oli kiva tulla. Käydä kuumassa suihkussa ja mennä nukkumaan. Joskus yöllä viereen kömpi myös se toinen osapuoli. Aamut olivat parhaita. Herätä toisen vierestä ja viettää kiireetön aamu.
Kuumimmalla kesällä parvekkeeton yksiö oli aika tukala. Harvemmin siellä koko päivääni vietin. Aina oli jotain tekemistä. Harvemmin tylsää. Kun kämppä on sotkussa, on elämässä paljon sisältöä.
Viimeisen kerran kun ensimmäisen oman kodin oven suljin, tiesin, että yksi vaihe elämässäni on pysyvästi ohi.

Carpe Diem - tartu hetkeen. Se oli silloin, nyt on nyt. Menneessä ei voi elää. Täytyy jatkaa eteenpäin.

~O