Aamulla oli tuttu olotila. Väsyttää, onko pakko mennä kouluun? Astuin ulos rapusta ja minut vastaanotti kaatosade. Turhaan kesytin hiuksiani hiuslakalla. Sade suorastaan nujersi ne.
Ensin meille selitettiin kuka opettaja opettaa mitäkin. Huomasin, että olin tullut opiskelemaan kulttuurialaa. Kulttuuri-ihmiset näyttävät aina niin...kyllä tiedätte mitä tarkoitan.
Opiskelijatutorit ottivat infon jälkeen ohjat ja veivät meitä pitkin kaupunkia. Päivän aikana tuli selväksi, mikä on opiskelijaelämän suola: Kosteat illat ja krapula-aamut. Siitä osasivat kertoa niin opettajat kuin oppilaat.
Kierros päättyi puistoon. Ohjelmassa oli leikkejä. Kokeneena isosena sydämeni itki verta. Näytti siltä, etteivät tutorit itsekään olleet koskaan leikkineet leikkejä, jotka olisi pitänyt osata vetää. Norjalaista jalkahikeä on leireillä leikitty niin paljon, että osaisin selittää leikin vaikka unissani. Täällä sitä leikittiin aivan väärin, eikä se ollut läheskään niin hauskaa.
Tutustuin päivän aikana muutamaan tyyppiin ja ryhmämme tutoreihin. Söimme jopa samassa ruokapöydässä. Olin tästä positiivisesti yllättynyt. Ajattelin, että kuitenkin joudun jossain nurkassa yksin nyhjäämään. Varmaan tulee vielä senkin aika. Toinen tutoreista, asuu alemmassa kerroksessa. Minulla on myös hänen puhelinnumeronsa, jos vaikka hätä tulee.
Päivä oli positiivinen yllätys, mutta jos olisin tiennyt kuinka paljon joudun kävelemään, olisin ottanut paremmat kengät. Jalkoja särkee vieläkin. Ärsyttää, kun pyöräkin on edelleen porukoitten luona. Onneksi äiti tuo sen perjantaina.
Viime yönä alakerrassa oli pirskeet, ja musiikki pauhasi pitkälle yöhön. Tähän saan todennäköisesti tottua.
Sain tahdon voimalla tehtyä vielä tänään ruotsin tehtäviä. Lopulta oli pakko lopettaa, kun ei enää jaksanut keskittyä.
En muista milloin olisin ollut ensimmäisen päivän jälkeen näin poikki.
Kävin äsken ostamassa pesu- ja huuhteluainetta. Seuraava tehtävä olisi nujertaa kellarin monsteripyykkikone.
~O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti